Suomen muinaislinnat näyttelevät romaanisarjassa keskeistä roolia

Magnus von Wrightin litografia Hakoisten linna, painaja Adler und Dietze, Dresden, teoksessa Zacharias Topelius 1845 - 1852: Finland framställdt i teckningar, häftet I. Helsingfors: A. W. Gröndahl & A. C. Öhman. Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma.

Kadonneen valtakunnan aikakirjat -romaaneissa puolustukseen tarkoitetuilla linnoituksilla, ns. linnavuorilla, on tärkeä rooli. Kirjasarjan aloittavassa romaanissa Soturiprinsessa tarina pääsee toden teolla vauhtiin Emerentian saapuessa Hakoisten linnavuorelle. 

Muinaislinnat ovat korkeita ja jyrkkärinteisiä kallioita, harjunlakia tai saaria. Luonnon muovaamia pystysuoria tai äkkijyrkkiä seinämiä pitkin vihollishyökkäys ei ollut mahdollista, mutta loivat rinteet oli suojattava kivi- tai soravallein. Näiden vallien uskotaan tukeneen hirsistä rakennettuja seinä- tai arkkurakenteita, joiden varaan oli pystytetty puisia rintavarustuksia. Harjujen rinteitä on myös voitu jyrkentää kaivamalla. Sisään linnoitukseen pääsi vallissa olevan porttiaukon kautta.

Linnoitukset ajoittuvat aina myöhäiseltä rautakaudelta historialliseen aikaan 1300-luvulle saakka. Joiltakin muinaislinnoilta on arkeologisia löytöjä romaanin kuvaamalta viikinkiajalta (800–1050 jKr.) joiltakin jopa sitä edeltävältä ajalta. 

Linnavuorien tarkoitus

Linnoitukset kertovat rakentamis- ja käyttöaikansa väkivaltaisuudesta, ja ne olivat tarpeen varauduttaessa yllättäviin hyökkäyksiin tai hävitysretkiin.

Pääosa linnavuorista lienee ollut paikallisten puolustajien tukikohtia, joilla on pyritty sitomaan vihollisen voimia ja joista käsin on tehty lyhyitä, mutta tehokkaita vastahyökkäyksiä. Linnavuorien ja linnamäkien ketjun on joskus myös sanottu muodostaneen tulitiedotusjärjestelmän, mutta tästä ei ole varmuutta, koska käytännössä tulitiedotuskokeilut eivät ole onnistuneet.

Varmoja linnavuoria Suomessa on satakunta, ja ne sijaitsevat erityisesti eteläisessä Suomessa. Puolustusjärjestelmä, -taktiikka ja maasto vaikuttavat linnoitusten sijaintiin ja etäisyyksiin. Kokemäenjokilaaksossa linnaverkosto oli harvempi, ja Etelä-Pohjanmaan rannikkoseudulla ei muinaislinnoja ole lainkaan.

Kadonneen valtakunnan aikakirjoissa on mainittu linnavuorista muun muassa Hopeamiekan tukikohta Hakoinen ja sen lähellä sijaitseva Hangastenmäki; Taipalsaaren Kuivaketvele, Porvoon Linnamäki ja Valkeakosken Rapola, joka on maamme suurin muinaislinna. Tätä jo ennen viikinkiaikaa käytössä ollutta linnavuorta on jopa pidetty pakana-aikaisen Hämeen maakunnallisena keskuslinnana.

Koska muinaislinnojen rakentamisen ja ylläpidon on arveltu vaatineen laajaa yhteistyötä, ne on liitetty yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen. Tästä ei kuitenkaan ole näyttöä, eikä linnavuoren rakentaminen välttämättä edes vaadi suuria: arvellaan, että noin 50 miestä olisi kyennyt rakentamaan Rapolan vallit ja rintavarustuksen runsaassa kahdessa kuukaudessa, ja puolustamiseen riitti ehkä 50–100 miestä.

Kuhmoisten linnavuoren puolustuslaitteiden pystyttämisen puolestaan on arvioitu vaatineen kymmeneltä mieheltä noin kuukauden työn.

Millainen linnavuori oli sisältä? 

Muinaislinnojen koko vaihtelee. Yleensä linnavuorien vallien ja jyrkkien rinteiden suojaama lakitasanne on muutaman tuhannen neliömetrin kokoinen, suurimmissa yli hehtaarin. Linnavuoren laella voi olla liesikiveyksiä, puolustajien heittokiviksi tulkittuja kivikasoja ja viitteitä rakennelmista, joskus tilapäisistä asumuksistakin.

Valleissa erottuu portinkohtia, ja porttiaukkoa reunustavat toisinaan molemmin puolin poikittaiset vallinlisäkkeet, jotka muodostavat porttisolan. Portti oli vallin heikoin kohta, mutta porttisolaa oli helppo puolustaa ahdistamalla siihen tunkeutuneita vihollisia molemmilta puolilta.

Joissakin muinaislinnoissa on ollut kaksi vallia, joista ulompi on rajannut eräänlaisen esilinnan alemmas rinteeseen. Linnoituksen heikkoutena piiritystilanteessa saattoi olla vesihuolto. Mahdollisesti Rapolassa oli kaivo.

Emme voi varmasti tietää, mihin muuhun kuin sotilaallisiin tarkoituksiin muinaislinnoja on käytetty. Linnaa on voitu käyttää myös rituaaleihin, kaupankäyntiin, kokouksiin tai hautaus- ja uhripaikkana. Esimerkiksi saarelle rakennettu Tiurin muinaislinna Vuoksen rannalla Karjalankannaksen Räisälässä oli sekä linnoitettu suojapaikka että asuttu kauppa- ja käsityökeskus, joka erään arvion mukaan oli käytössä jo ainakin 1100-luvulla. Kuitenkin jo viikinkiajalla saarella oli hautaus- tai asuinpaikka.

Tiurinlinnassa asti ei Kadonneen valtakunnan aikakirjoissa seikkailla, mutta karjalaisten päällikkö Oleksi mainitsee sen kyllä ohimennen!

Baltiassa muinaislinnat olivat rautakaudella usein valtaa pitäneiden ryhmien tukikohtia, joissa asuttiin vuoden ympäri. Suomessa tilanteen oletetaan olevan toinen: niukka arkeologinen löytöaineisto ei tue olettamusta, että Suomen linnavuoret olisivat olleet pysyvästi asuttuja.

Suomessa linnavuoria tutki ensimmäisen kerran valtionarkeologi Hjalmar Appelgren vuonna 1891 julkaistussa väitöskirjassaan Suomen muinaislinnat, jonka kustantamo Salakirjat julkaisi uusintapainoksena 2013. Muinaislinnoja on tutkinut niin ikään professori Jukka-Pekka Taavitsainen muun muassa vuonna 1990 julkaistussa väitöskirjassaan Ancient Hillforts of Finland.

Muinaislinnoihin liittyy yhä monia arvoituksia, joihin oikeastaan vain arkeologia voi tulevaisuudessa tuoda lisävalaistusta.

Porvoon Linnamäki, kuvaaja Juhani Rinne v. 1908. Museovirasto - Musketti, Historian kuvakokoelma.