Kirjan 1. luku: Äiti, tytär ja poika

   - Mitä olen tehnyt saadakseni noin nyrpeän ja tyytymättömän tyttären?! Marjatta huokaisi. Emerentia oli vahva ja terve, mutta luonteeltaan villivarsa. Nyt tyttö oli kiukunpuuskan vallassa siksi, ettei päässytkään metsälle, kuten oli suunnitellut. Edellisenä päivänä hän oli venäyttänyt oikean kätensä harjoitellessaan keihään heittoa eikä siksi pystynyt vetämään jousta vireeseen. Marjatta kantoi vettä kaivolta ja laskeskeli, miten tyttären kukkeat vuodet olisivat pian takanapäin. Emerentiaa ei vinhasti pyörivä ajanratas kuitenkaan näyttänyt surettavan. Mahtoiko hän edes muistaa omaa ikäänsä? Tuskin. Mutta Marjatta muisti. Hänen ainoan tyttärensä syntymä kaksikymmentäkaksi vuotta sitten oli ollut tuskan päivä, joka ei unohtuisi. Erik-puoliso ei näyttänyt olleen millänsäkään siitä, että lapsi oli tyttö, vaikka Marjatta oli toivonut poikaa. Mutta poikamainen tytöstä lopulta tuli. Kenen sukulaisvainajan henki lapseen oli mennyt? Ehkä itse Erikin, joka kolme vuotta tyttärensä syntymän oli jälleen lähtenyt matkoilleen ja jäänyt sille tielleen. 
    Yhä Marjatta kaipasi neuvokasta miestään ja toivoi, että tämä eräänä päivänä palaisi kotiin. Ikävästä huolimatta hänen oli kuitenkin myönnettävä, että elämä ilman Erikiä oli joiltakin osin helpompaa kuin elämä aviossa. Hän oli välttynyt jatkuvilta raskauksilta, toisin kuin monet muut naiset, minkä lisäksi kahden kivuliaasti synnytetyn vauvan kuolema parikymmentä vuotta sitten oli ollut hänelle liian kova menetys. 
    Levoton Emerentia oli kuin isänsä kaksoisolento. Hän ei ollut kelvannut kenellekään kylän miehistä, ei ainakaan sen jälkeen kun hänen taisteluhalunsa ja kipakka luonteensa paljastui koko pitäjälle ryöstelijöiden purjehdittua Päijänteen rannoille muutama vuosi sitten. Hyökkääjät lyötiin Virmailan taistelussa, jonka jälkeen Päijänteen rannoilla ja lähikylissä oli saatu elää rauhassa monta pitkää vuotta. Nyt Marjatta tunsi, että ajat olivat muuttumassa, ainakin mikäli sanavalmiin ja tiedonhaluisen kyläkievarin isännän Kupiaksen juttuihin oli uskomista. 
    - Kupias on tiedon lipas. Hän on perillä kaikesta ja hänellä on vastaus mihin tahansa. Ja hänen tarina-arkkunsa on aina avoinna kaikille! Auttosten seppä Valtari oli kerran vitsaillut Marjatalle. Valkean Kristuksen uskon omaksuneen, kaukaisilla mailla matkanneen ja Auttosille palanneen Petrus-papin taas tiedettiin paheksuvan Kupiaksen juoruilua ja kutsuvan tätä vaaralliseksi ”Pantooran arkuksi”, jonka puheet levittivät kyläläisissä aivan turhaa levottomuutta. Mitä pappi tarkoitti kyseisellä arkulla, sitä ei kukaan kehdannut häneltä kysyä. 
    Kauhukseen Marjatta oli huomannut Kupiaksen tarinoiden uppoavan Emerentiaan. Eikö ollutkin niin tyttären tapaista innostua ryöstöretkistä, aseiden kalistelusta ja miekoista? Sisimmässään Marjatta uskoi vakaasti, että suuren maailman myrskyt saavuttaisivat syrjäisen Auttosten kylän yhtä todennäköisesti kuin Päijänteen vedet jonain päivänä peittäisivät Virmailan saaren kukkulat. Auttosten sijainti kaukana valtakeskittymistä takasi rauhalliset oltavat. Sään herrat, ilmojen, vesien ja maiden haltijat, vainajat ja kaikenlaiset olennot saattoivat aiheuttaa ihmisparoille suurta levottomuutta, kurjuutta ja nälkääkin, mutta oliko maan päällä lopulta suurempaa pahuutta kuin ahneiden, riehuvien miesten sekä toistensa rikkauksia hamuavien vallanpitäjien aiheuttama kärsimys? Ei ollut, siitä Marjatta oli varma. Näitä miettiessään hän kantoi vesisangon sisään hämärään pirttiin, jossa näki nurkkavuoteeseen pitkäkseen ojentautuneen Emerentian torkahtaneen. Pöydällä vuoteen vieressä oli hajallaan sulkia, puunkappaleita ja luunpaloja, ja Emerentian valmistamat nuolet olivat nipussa lattialle viskatussa nuolikotelossa. 
    Marjatta meni takaisin ulos nauttiakseen kirkkaasta kevätauringosta. Hän seisahtui pihamaalle ja katseli kylälle päin. Kaikkialla kuului tuttuja työn ääniä. Marjatan naapureina asui käsityöläisiä, ja siihen aikaan päivästä alueen koko asujaimisto, heidän joukossaan suutari, seppä, nahkuri ja värjäri, olivat ahkerassa työntouhussa. Aluetta halkoi tie, jota pitkin mahtui kulkemaan härkävankkureilla ja jota molemmilla puolilla reunustivat pajat, kodat sekä muutamat risu- ja hirsiasumukset. Marjatta piti naapureistaan ja naapurit pitivät hänestä. Hän ansaitsi vaatimattoman elantonsa kulmakunnan näppärimpänä kehrääjänä, joka säännöllisesti kiersi talosta taloon Auttosilla ja toisinaan lähikylissäkin. Usein kyläläiset auttoivat yksinäistä leskeä ja hänen tytärtään. 
    Vaikka Marjatta olikin syntyjään mahtavan Rapolan kylän vaikutusvaltaista sukua, hänen ei koskaan nähty tai kuultu kohtelevan ketään alentuvasti. Sen runsaan parinkymmenen vuodenkierron ajan, jonka Marjatta oli Auttosilla elänyt, kylä oli kasvanut ja vaurastunut. Siellä oli peräti kymmenen itsenäistä, tiiviin ryhmän muodostavaa taloa, joiden ympärillä levisivät pellot, niityt ja laitumet. Kylä oli muuttunut siitä, kun Erik oli tuonut sinne nuorikkonsa. Miksi oikeastaan hänen rakas, maailmalla puolet elämästään kiertänyt Erikinsä oli valinnut juuri tämän kylän asuinpaikakseen? Olivathan miehen juuret kaukana sveojen maassa. 
    Marjatta havahtui ajatuksistaan nähdessään liikettä tiellä. Kohti Eerikkilää taivalsi pitkänhuiskea nuorukainen, joka vaatetuksesta päätellen ei ollut kukaan kylän asukkaista. Siitä huolimatta miehessä oli jotakin tuttua. Muukalainen pysähtyi Eerikkilän eteen ja käveli sitten pihaan. 
    - Jaakko?! Marjatta mumisi miehen lähestyessä. Ei kai se voinut olla mahdollista? Kyllä se oli! Riemu valtasi Marjatan. - Jaakko, minun oma Jaakkoni on palannut kotiin! Mikä ilon päivä! Emerentia! 
    Marjatta riensi nuorukaista vastaan tohkeissaan. Pojasta oli kasvanut roteva mies, joka seisoi Marjatan edessä ilmielävänä ja mikä tärkeintä yhtenä kappaleena, vaikka hänen kasvoilleen olikin ilmestynyt arpi. Vastahan Jaakko oli lähtenyt. Kuinka nopeasti olivatkaan hujahtaneet Marjatan elämässä kuusi vuotta arkiaskareissa, eläinten hoidossa ja maatilkun viljelyssä, päivästä toiseen sinnitellen. 
    Jaakko sulki Marjatan syleilyynsä ja tunsi heiveröisen äitinsä sydämen hakkaavan niin vimmatusti, että pelkäsi tämän kuolevan silkasta yllätyksestä.  
    - Vihdoinkin kotona! Jaakko sanoi helpottuneena. Hän oli ikävöinyt kotiaan, vaikka maailma olikin tarjonnut hänelle yltäkylläisesti kaikkea sellaista, mitä köyhässä Hämeessä ei ollut ja mistä kukaan siellä ei edes osannut uneksia. Jo lähtiessään Jaakko tiesi, että palattuaan häntä odottaisi vastuullinen tehtävä ja velvollisuudet herraansa Hämeen päällikköä kohtaan. Virmailan samaani oli lukenut Jaakolle ennusmerkit vuosia sitten ja kehottanut häntä lähtemään, omaksi parhaakseen ja vaaran välttääkseen.  
    - Ennen kuin viisi vuodenkiertoa on kulunut, et saa palata! Kuudennen vuoden keväällä jäiden lähdettyä voit astua laivaan, joka tuo sinut takaisin. Sitä ennen koe ja elä, ota opiksi mitä näet, sulje salaisuudet sydämeesi. Palattuasi älä paljasta kaikkea. Avaa sisimpäsi kun tulee aika. Ole viisas. Harkitse. Sano tarvittavat sanat oikealla hetkellä. Älä hätiköi, sinulla on aikaa, joka itsessään on rajaton, kuin spiraali. 
    Näin oli sanonut Virmailan samaani, johon Jaakko luotti eniten maailmassa.  
    - Olet kuin ilmetty isäsi, Marjatta sanoi ja tarkasteli miestä päästä varpaisiin. - Mutta luonteesi on aina ollut erilainen, harkitseva ja rauhallinen. Sinusta on tullut hieno mies! 
    Jaakolla ei ollut muistikuvia isästään, jota hän tunsi ainoastaan Marjatan monista, useimmiten ylistävistä kertomuksista. Siitä huolimatta hän ei pystynyt kunnioittamaan miestä. Erik oli jättänyt perheensä oman onnensa nojaan ja työlään maatilkun vaimonsa sekä kahden lapsensa huoleksi. Jaakon lapsuus oli ollut kova, eikä hän missään nimessä halunnut olla kuten isänsä. Hän olisi erilainen, palaisi aina takaisin ja tekisi velvollisuutensa perhettään ja kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat häntä elämässä eteenpäin auttaneet. Sitä paitsi Jaakko oli varma, että isä oli kuollut, kuopattu tai poltettu, siitä huolimatta, että Marjatta ja hänen sisarensa Emerentia toisin uskoivat. Jos äijä oli elossa, hän ei välittänyt heistä rahtuakaan. Ehkä hänellä oli uusi, rakkaampi perhe toisaalla. Isä oli seikkailija, eikä muuksi muuttuisi. 
    - Onko Emerentia jo saatu naimisiin? Jaakko kysyi. 
    - Vielä mitä! Marjatta tokaisi. - Pystytkö kuvittelemaan hänet jonkun puolisona? 
    Jaakko naurahti.
    - En pysty! 
    - Voi poika raukka, mitä on tapahtunut jalkineillesi. Nehän ovat puhki ja varpaat pilkistävät esiin. Eikö sinulla ollut varaa hevoseen? 
    - Mikäs kiire minulla olisi ollut? Sitä paitsi hitaasti matkatessa ajatus mukautuu muutokseen paremmin. Ja näinpä matkallani, mihin suuntaan Häme on menossa. Näen kaiken aivan uudessa valossa. 
    - Näytät kerjäläiseltä. 
    - Eivätpä ainakaan tierosvot olleet kiinnostuneita! Tosin sellaisiin en edes törmännyt. 
    - Sinun täytyy kertoa meille kaikki! 
    - Kaikki aikanaan, äiti rakas! Nyt haluan nähdä Emerentian!
    Marjatta huokasi raskaasti. 
    - Kai hän on kunnossa? Jaakko kysyi. 
    - Hän on sisällä, Marjatta vastasi ja huusi sitten käskevällä äänellä: - Tyttö! Lakkaa murjottamasta ja tule tervehtimään veljeäsi! Ei tällaisena päivänä sovi temppuilla. Saat luvan lämmittää saunan! 
    Jaakko kiirehti sisään pirttiin ja näki vuoteessa lepäävän nuoren naisen. Kunpa hän olisi voinut lahjoittaa osan kokemuksistaan sisarelleen! Onneton sisko oli joutunut jäämään kotikylään ja työskentelemään raskaissa töissä arvaamattoman luonnon armoilla. Hämeessä elämä oli pahimmillaan selviytymistaistelua päivästä ja vuodenajasta toiseen, ja kotikylä oli kaukana niistä kullalla ja hopealla silatuista palatseista, joissa Jaakko oli vieraillut. Ainakaan sisar ei ollut vaipunut epätoivoon, koska siinä hän nukkui levollisena, kauniina ja haavoittuvana… Tosin Jaakko tiesi hyvin, että ulkokuori saattoi pettää. Hän toivoi ainoastaan, ettei Emerentia kantaisi veljelleen kaunaa siitä, mitä Jaakko oli saanut ja mistä sisko oli jäänyt paitsi. 
    - Sisko…? Jaakko sanoi ja käveli lähemmäs. Sisaren vaalea palmikko oli kasvanut puolet pidemmäksi sitten veljen lähdön. Jaakko kumartui vuoteen ääreen ja siveli höyhenenkevyesti sisarensa poskea. Sitä hänen ei olisi kuitenkaan kannattanut tehdä, koska salamannopeasti Emerentian käsi kiertyi veljen ranteen ympärille ja puristi sitä kuin rautainen hanska. Oikea käsi piteli veistä miehen kurkulla.  
    - Mitä hittoa…! Jaakko?! Miksi ihmeessä sinä hiiviskelet tuolla tavoin?! 
    Emerentia oli Jaakon ilmestymisestä yhtä pöllämystynyt kuin veli sisarensa väkivaltaisesta käytöksestä. 
    - Ilmeisesti olen huolehtinut turhaan, Jaakko sanoi Emerentian pantua veitsen turvallisesti pöydälle. - Näytätte äidin kanssa pärjäävän täällä oikein hyvin ilman minuakin… 
    Emerentia kietoi riemuissaan kätensä veljen kaulaan. 
    - Veli, oi veli, rakas, rakas veli! Olet kotona! En voi uskoa tätä! 
    Jaakko tunsi sisaren käsien puristuvan ympärilleen kuin lonkerot.  
    - Sinusta on tullut… vahva, Jaakko sanoi. 
    - Olen harjoitellut, kuten kehotit. Käytin aikani hyvin, eikö totta?
    - Enhän ole vielä nähnyt, mitä kaikkea osaat tehdä aseiden kanssa. Oikeastaan pelkkä ajatuskin siitä pelottaa minua. 
    Emerentia purskahti nauruun. 
    - Mistä sinä siihen oikein tupsahdit. Olisit voinut ilmoittaa!
    - Miten muka? Jos olisin lähettänyt kirjoitetun viestin, niin et olisi osannut lukea sitä. 
    - Erehdyt. Osaan muutaman sanan latinaa! Emerentia vastasi voitonriemuisesti.
    - Latinaa? En usko! 
    - No olisit sitten palkannut viestintuojan! Sinäkö muka olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan?  
    - Kyllä. Juuri sen verran, ettei kukaan pysty minua höynäyttämään. Voit uskoa, rakas siskoni, että ilman sitäkin vaivaa kävin läpi kovan koulun. 
    Emerentian ilme synkistyi. Veljen lähtö oli ollut hänelle katkera pala niellä. Hänen oli vaikea hyväksyä sitä, ettei hänellä ollut vapautta tehdä oman mielensä mukaan, vaikka oli esikoinen, vajaa kaksi vuotta Jaakkoa vanhempi. 
    - Olen pahoillani, Emerentia. Tahdon hyvittää sinulle sen, mitä olet menettänyt. Minulla on sinun varallesi suuria suunnitelmia.
  Veljen hyväntahtoisista sanoista huolimatta Emerentian ilme muuttui varautuneeksi. Jos naiselle puhuttiin suurista suunnitelmista, useimmiten kysymys oli avioliitosta. Tosin hän, joka ongelmitta mursi miehiltä raajat ja käskytti kylän nuorukaisia mennen tullen, oli menettänyt mahdollisuutensa hyvään naimakauppaan jo monta kertaa. Jopa Petrus oli varoittanut, että jollei Emerentia tekisi parannusta, seuraisi kammottavia asioita, varsinkin kuolemanjälkeisessä elämässä. Siitä Emerentia tosin viis veisasi, sillä tuonpuoleiset eivät häntä kiinnostaneet. Hän halusi keskittyä tähän hetkeen ja tämän maailman asioihin. Ja se kannatti, sillä kuolleet eivät kummitelleet hänelle koskaan. 
    - Kainu Hopeamiekka on asettautunut Hakoisiin. Hän on hyvä mies! Jaakko sanoi. 
    - Hämeen päällikkö? 
    - Sinä tunnet hänet. Ja hän muistaa sinut. Se on hyvä alku. 
    - Alku mille?! Uralle vaimona? Emerentia kivahti ja vääntäytyi seisaalleen, pois veljensä ulottuvilta. - Älä edes sano sitä loppuun saakka. En halua kuulla! En halua naimisiin, pitäisihän sinun se tietää. 
  Emerentia oli varma, ettei kukaan pystyisi pakottamaan häntä. Jaakko oli ollut hänen talutusnuorassaan vauvasta saakka ja pikkuveli tiesi sen itsekin. Jaakko taas mietti, miten jatkaisi keskustelua. Hänestä naimakauppa Hopeamiekan kanssa olisi eduksi kaikille osapuolille. Se saattaisi rauhoittaa Emerentiaa, sillä päällikön puolisolla olisi riittävästi puuhaa, varsinkin perillisten ilmaantuessa. Ja vaikka naiset tavallisesti pilasivatkin metsästysonnen, Emerentia saattaisi saada erivapauden, olihan hän loistava jousiampuja, yksi seudun parhaista. Uusia alueita valloittanut ja kilpailevia päälliköitä kukistanut Hopeamiekka olisi tarpeeksi vahva mies pitämään naisensa kurissa. Ja kun sisar saisi lapsen hänen kanssaan, se vahvistaisi Jaakonkin asemaa vallan keskiössä. Marjatta-äiti saisi vihdoin leppoisat vanhuuden päivät. Ainoa este loistavalle suunnitelmalle oli Emerentia itse. Eikö siskojen ensisijainen tehtävä ollut suostua vastaväitteittä sopivalle miehelle vaimoksi perheen ja suvun aseman lujittamiseksi? 
    - Perheen on pidettävä yhtä ja tehtävä se, mitä kulloinkin täytyy, Jaakko sanoi vakavalla äänellä. Hän tarvitsi ympärilleen ihmisiä, joihin saattoi luottaa. Heitä oli harvassa, ja Emerentia oli yksi heistä.  
    Jaakko oli vannonut uskollisuutta Kainu Hopeamiekalle jo vuosia sitten. Hän oli paras hallitsija, joka Hämeessä saattoi olla, ja hänen suosionsa oli suuri. Lyhyessä ajassa Hopeamiekka oli onnistunut rauhoittamaan olot valtapiirissään. Vihollinen oli kaukana ja elämä soljui tyynesti, varmasti ja säännöllisesti kuin Päijänteelle seilaavien kauppamiesten purret. Kainu Hopeamiekka kuului vanhaan, vaikutusvaltaiseen ja erittäin rikkaaseen perheeseen, mutta hän ei suinkaan ollut sukunsa ainoa vallanperijäehdokas. Oli kilpailijoita, vahvoja, nuoria miehiä, joita valta houkutti ja joilla oli takanaan mahtavia tukijoita.
  - Hopeamiekalla tulee ehkä olemaan muitakin vaimoja, kuten rikkailla ja ylhäisillä miehillä usein, Jaakko sanoi Emerentian vakuuttaakseen. - Saat olla… rauhassa. Jos niin tahdot!  
    - Oliko tuo olevinaan suositus? Emerentia kysyi pilkallisesti. - Olisin osa vaimojen klaania. Aivan kuin se tekisi asemani yhtään paremmaksi. Eihän minulla olisi silloin mitään merkitystä! 
    - Mutta… olet aivan liian tärkeä… siis taitava jäädäksesi loppuelämäksi tänne! 
   - Tänne en todellakaan aikonut jäädä! Nyt kun sinä olet palannut, niin minä voin vuorostani lähteä maailmalle onneani etsimään! 
    - Mitä tekisit ja minne muka menisit, jos et naimisiin? Jaakko kysyi. Miksei hänen sisarensa ollut kuten muut naiset, pehmeä, mukautuva ja käskytettävä? 
    - Petrus on kertonut minulle naisista, jotka ovat jääneet naimattomiksi ja vetäytyneet maailmasta. Heitä on vierailla mailla yllin kyllin. Ei tarvitse mennä kuin meren yli etelään ja siellä on Petruksen uskoon keskittyneitä naisten taloja. Ehkä menen sinne, mitä mieltä olet? 
    Vastausta odottamatta Emerentia poimi nuoliviininsä lattialta ja alkoi sormeilla nuoliaan. Hän otti yhden käteensä, tarkasteli sitä tuimasti ja sanoi: 
    - Mutta tämähän on aivan kiero!
    - Luostari tästä vielä puuttuisikin! Jaakko tuhahti. Emerentia ei koskaan ottanut häntä tosissaan. 
    - Mikä on luostari? Emerentia kysyi ja hypisteli keskittyneesti nuolen sulkia.
  - No juuri se paikka, josta äsken puhuit! Siellä naiset toteuttavat Petruksen saarnaamaa uskoa, Jaakko vastasi. 
 - Ahaa! Emerentia sanoi äänellä, joka ilmaisi hänen jo menettäneen mielenkiintonsa keskustelunaiheeseen. Hän otti luisen nuolenkärjen sormiensa väliin. - Ajattele, seppä lupasi tehdä minulle nuolenkärjet raudasta! Tosin kivinen vahingoittaa vihollista paljon vakavammin kuin rautainen. Mutta metsästykseen rautaiset kyllä olisivat mielestäni sopivammat... 
    Jaakko turhautui keskustelun edettyä umpikujaan. Sisko oli heittäytymässä hankalaksi ja teki hänestä pilaa. Sitä paitsi ajatus Emerentiasta luostarissa oli niin huvittava, että Jaakkoa alkoi hymyilyttää. Eihän yksikään munkeista, saatikka nunnista pystyisi pitämään naista kurissa ilman, että tämä ennen pitkää tappaisi jonkun. 
    Mutta jos Emerentia olikin itsepäinen, niin Jaakko oli perinyt isältään saman luonteenpiirteen. Hän uskoi saavuttavansa tavoitteensa ennen pitkää. Hänellä oli kärsivällisyyttä toisin kuin sisarellaan, joka toimi vaistonvaraisesti sen kummemmin ajattelematta. Jaakon olisi todennäköisesti turvauduttava houkuttimeen, porkkanaan, jota aasimainen sisko ei pystyisi vastustamaan ja jota hän havitteli: lupaukseen soturin urasta. Se johdattaisi siskon ansaan ennen kuin tämä tajuaisikaan. Sillä mitäpä ei veli tekisi sisarensa hyväksi, eritoten, jos tämä ei ymmärtänyt omaa parastaan? Tavalla tai toisella Emerentia oli saatava Hakoisiin Kainu Hopeamiekan lähipiiriin.